Kylä muistamaton.
Menen ja tulen, olen metsän kätkössä, kylä joka tuntematon, minullekin varattu asunto, en vain tiedä missä. Kuljen ja etsin. Asioita uusia saapuu, ihmisiä joita en tunne. Katsellen kaikkea uutta polun varrelta. Rakennuksia sen vierellä. Elämälle tämä rakennettu paikka on. En vain tiedä missä. Niin tuttu, niin tuttu, mutta en vain muista missä.
Elämän päivä.
Tämäkin päivä kasvuaan kasvaa. Vuodesta vuoteen kasvaa. Kenelle tarkoitettu maailma tämä on. Ihmisille eläimille kasveille. Kuka tästä ilostuu kiertokulusta samanlaisesta. Mitä uutta se luo. Elämisen määrä järjetön. Luulisi moisen olevan turhaa. Tunteille vaiko mille tämä maa luotu on. Yksi aurinko, yksi maa. Vaan paljon elämää. Ehkä liikaakin. Raivaaja raivaa kiertokulkua tätä. Uusi kasvaa entisen sijaan luonnostaan. Vanha häviää maan tomuun. Kukin tahoillaan elelee tavallaan aikaansa asti. Kysymys, kelle merkityksen luo. Mihin tarvetta. Täällä sitä vain tarvotaan ja välistä mietitään, tätä kummaa asiaa. Vastausta vailla. Kuvitelmiin haaveisiin toiset rakentaa maailmansa. Parempaa vastausta vailla. Uskoakseen parempaan.
OLLA VAIN OLLA
Ei tämä niin kuin muutkaan tuonut mitään uutta. Olla vain olla. Aikani sille kaiken annan. Pohjaton kuilu. Mennä vain mennä. Sateen ruotima maa, kastetta. Tälle päivälle on yks syy lisää. Armopaloja, ne minua epätoivoissaan ruokkii. Mennyt on tää pää, järkeä vailla. Siltä se tuntuu. Huomisen lieskat. Särjetty sydän riekaleina, roikkuu kadulla runtelemana, vetäen itseään eteenpäin. Kujilla noilla ei yhtäkään katsojaa. Hävinnyt kuin tuhkana tuuleen on mun sydämein. Tuolla pienen paikan nään, ehkäpä siellä on koti, luulen niin. Vähän aikaa hyvin. Sitten unet nuo muuttuu, mustiksi syviksi. Sama kulku alkaa taas eikö missään oo turvapaikkaa lopullista. Variksetkin katolla nauraa. Eikö sulle oo ottajaa. Olethan omasta mielestäsi niin hyvä. Jossa sinua muut muka seuraa. Kuvitelmaa, erhettä kaikki, ei liion vakavasti otettavaa. Olet mennyttä. Kuka kehtaisi enää seuraasi tulla, olethan pelkkä nolla. Huudan tälle maalle. Pitäkää omanne jos olette niin hyvät. Tulkaa ja viekää, kukin tahoiltanne. Mutta en taida enää kelvata. Pitäisikö nauraa, itkuksi se kuitenkin muuttuisi. Istun tässä vain selkä seinää vasten, pidellen kylkeäni. Odotellen.
SE ON JUST SINULLE
En voi sanoin tuntein ilmaista mitä tunnen. Kipuni ilmaisen tuskaa sekaisin makaa maailmaani. Sinua tuntien sinua, ilman pohjaton maailmani elää. Eikä se herää. Älä silti pelkää, ei minua ole todella olemassa, josta todella suutelisin sinua. Hetken hiljaisuus, pako muualle, pakoa hiljaisuuteen. Tunnit kanssasi ja nämä hetket kalliita. Jätin ne muistoihin jossa ne kaunistuvat.
Ne perkeleet laulaa kotiovesi ulkopuolella. Olet niille nannaa. Viihdettä parempi maailman. Uskosi ottaa mukaansa, vie kauaksi kaikesta. Kauaksi kurottautuvat laulun sanat nää. Se tuntematon on, mitä ei tunne. Siispä ole valmis tämän maan ei muita kulkijoita, joita varoa saa. Unelmat, suruiset unet etsivät tuntijaa. Mitä ei tunne ei sillä merkitystä. Kuka tuntee tämän sanoman, merkitsee kaiken, muistoihin se jää, ajatuksiin. Rakentaa maailmansa, jota kaikki ei tunne, oma valtakuntansa herra on. Kukin soittaa omaa harppuaan. Moni kuuntelee ja uskoo sanomaasi. Olet rehellisempi kuin monet muut. Mustasi on tuntematon, olosi tuntematon. Ole sitä mitä olet. Mutta kukaan ei ole kuin sinä. Tunnet menneisyyden, tulevaisuuteen syvyyteen jatkuu matkasi tuntematon. Sieltä ei tunne kukaan, kaikki muu tänne jää. Vajoat pimeyteen, poissa muilta entisiltä kulkijoilta tutuilta. Unisiin tuntemattomiin maihin matkasi käy. Kadotuille maille, sanomaasi huudat. Olisiko silti kukaan kuulemassa itkuasi. Särkyneet itkevät toiveitaan joita muut ei kuule. Kellojaan kilisyttävät epäonniset, manoista tulleet. Tää päivänvalo ei heitä kohtaa. Omat epäsielunsa repivät heitä. Tietämättä olevansa epäsieluja, itse he itsensä repivät. Kuolemankellot soittavat viimeistä virttään. Manoille hautajaisten astuvat itkien. Lohdutusta kuoleman etsien. Kiroten luojaansa sisimmässään. Olevansa ensimmäisiään, omassa kuolemassaan. Kuka heidät vapauttaisi, jos he eivät itse sitä tee. Kuka seisoisi heidän rinnallaan ja näkisi heidän heikkoudensa. Hikisen vapinansa, peloissaan.
Elämää hohtavaa.
Elämä kirkas se meitä ohjaa, polkuja ajatuksia hohtaa kohtaa, joskus kohtaa polkuja jotka pimeitä ajatus mustuu kaatuu ja pimeään kompastuu.
Matka jatkuu elämää kohden edessä polku joka johtaa.
Kirkas muuttuu mustaksi, ajatus kirkas pimeäksi.
Ajatus jatkaa reissuansa.
Maistuu matka omenalta kirpeältä.
On polkuja monia valita voi keralansa yhden, minne se johtaa.
Mitä siellä kohtaan, arvoitus vaan aavemainen.
Huominen eilistä viisaampi.
Huomaan lopulta elämä olikin umpikuja, polku joka johda ei mihinkään.
Unelmiin sammuu tää pää, ei askeleissa hohtoa.
Kirjo elämän vaiheillaan täyttää, jää tähän matkamies, ei askeltakaan enää, pimeään makaamaan jään.
Tuntureilla tuulee.
